day ????, Ajatuksen virtaa ja aivotonta löpinää

En tiedä mikä päivä tai mikä aika. En sen paremmin mikä osavaltio tai aika vyöhyle. En tiedä minne olen menossa, enkä ole aivan varma mistä tulossa. Toisaalta ei minua kiinnostakaan. Olen päässyt matkustamisen vapaaseen vaiheeseen. Matka ja ajatukset kulkevat samaa rataa jossain kuun tuolla puolen. Miksi en tiedä? Syitä saattaa olla moniakin. Ehkä 19 tunnin unet, yön juhliminen, sekapäinen toiminta, maalin käry tai ummehtunut bussi, omituinen lähtölaituri (west kun toinen oli northeast/east) mielenkiintoinen matka lippu kohti mobilea (niin kertokaa vaan jos tiedätte missä sellainen paikka on, ehkä se liikkuu ja me vain pysytään paikallaan) tai muuten vaan mielenkiinnottomuus turhista asioista.

Matka alkaa ilmeisesti taittua loppua kohti tai onhan sitä vielä saman verran jäljellä kuin ”normaalin” ihmisen etelän lomaa tai laskettelu viikkoa lappiin, mutta meidän aika käsityksessä se alkaa loppua. On siis ehkä minunkin lupa kirjoittaa jotain ajatuksia kun ensimmäinen aivo solu yrittää etsiä toista.

Matkustaminen avartaa ja opettaa tai saa olla aika impesilli ihmispolo jos esimerkiksi: Useamman kodittoman kanssa juttelu kahden viikon aikana kuin koko elämässään suomessa, toisen kanssa sympioosissa eläminen (kahden tunnin taukovuorille alkaa aiheuttaa ikävää), Tähdenlentojen katselu 9000 jalan korkeudessa, aaltojen voima jaloissa, aavikon hiekka sieraimissa aamulla, hikoilu laukun alla subtrooppisessa ilmastossa, ukkosmyrsky kaupungissa, SUV kokoelma vuoren huipulla, sekoilu vilkkuvaloissa, useamman livebändin tai limusiinin näkeminen illassa kuin moni näkee elämässään tai remontin keskeltä herääminen aiheuta minkään laista muistiraitaa johonkin kohtaa pääkoppaa sen solun etsiässä sitä toista.

Ei, ei tätä saa edes puoliksi järkevästi tekstin muotoon ei ainakaan vielä. Toisaalta ei sitä tarvitsekaan, koska kaikki tämä on lähinnä itselleni eikä teille. Ehkä enintään siinä määrin lukijalle, että jos joku uskaltaa avata sen etuovensa ja lähteä etsimään maailmaa sen tällä puolen voi sitten avautua samalla tavalla.

Matkustamisen suurin ongelma on todennäköisesti sen riittämättömyys. Siitä voi tulla riippuvaiseksi ja maailman avartaminen saattaa jäädä tavaksi. Ainakin itselläni seuraavan reissun ääriviivat alkavat hahmottua jossain mielen vielä syvissä kiemuroissa, kunhan rahaa vain saa lisää kasaan, niin uusi päivä kirja alkaa varmaan taas day 1, mutta jatkuu toivottavasti pitemmälle kuin tämä.

Jääköön tämä tällä kertaa vaikka ehkä vielä mieleni tekisi, mutta viimeinenkin jäjen hiven alkaa poistua. On aika vetää taas läpät silmille jättää suo maisemat sivuille ja katsoa missä herää ja milloin ja joko silloin tietää mikä Mobile on ja mihin matka jatkuu...

Suon päältä meren alta,

Väsynyt mutta sekava

PS: vieressä istuu muuten tyyppejä, jotka ovat menossa Las Vegasiin? Siis mihinkähön me ollaan menossa??

Day 18, Kuulo jääköön kuumaan yöhön

Riikan syntymäpäivä!! Onnea ja onneksi olkoon!!

Entä mitä reissumiehille kuuluu. Uni maistui edelleen. Itseasiassa sen verran hyvin, että kun Juuso lopulta nosti päätään ja yritti varovasti kysellä paljonko kello on, tuli Pyryn varovainen vastaus että ”aika paljon” kai se tarkoitti siis yhtä iltapäivällä. No kännykkä kuitenkin räjäytti potin kertoen sen olevan hieman yli kuuden. Nukkuma-ajaksi siis voidaan arvioida varovainen 19 tuntia (ei paha). Olo oli jokseenkin ihmeellinen ja ajatukset varsin hukassa. Onnmeksi Pyry oli jo ollut muutaman tunnin hereillä ja otti homman hyppysiinsä hyvällä otteella. Suunnitelmat menivät aika tehokkaasti kyllä uusiksi, koska viimeinen bussi oli jo siltä päivältä lähtenyt, joten matka tulisi jatkaa vasta jonain toisena päivänä.

Vihdoin kuitenkin päästiin liikkeelle ja päämääräksi otettiin ruoka ja ehkä sitten joku musiikki-klubi. Valitettavasti ilta ehti jo sen verran pitkälle, kun ensimmäisille ruokapaikoille päästiin, että ne olivat varsin hyvin kiinni ja suunnitelma kutistui tehokkaasti pelkkään musiikin kuunteluun. Siinä sitä sitten vaihteeksi käveltiin bourbon-streettiä ees taas ja pompittiin baarista toiseen. Niin, että aamu alkoi jälleen valjeta idästä, kun miehet totesivat olevansa roskakuskien kanssa viimeiset miehet liikkeellä. (mentiin siis aivan suunnitelman mukaan). Siitä sitten kämpille, suihku, kamat kassiin, subiin ja bussiin. (Juuso kävi myös smoothie kingissä ja voi suositella jokaiselle itseään kunnioittavalla ihmisellä aamupalaksi jotain makoisaa smoothieta esim. extreme-mansikka ja päivä lähtee käyntiin aivan uudelta leveliltä). Bussi (sekin tunkkainen) lähti aamulla kohti uutta ja tuntematonta päätyen seuraaviin seikkailuihin...

Hikeä, hikoilua, kuumaa ja tärinää.

Day 17, ei maalia ilman maalaria

No edellisen illan jälkeen uni maistui, mutta ruokaa oli saatava (mainittakoon että Juuso on ollut jokseenkin ylivoimainen KSP:ssä, mutta teki jälleen myönnytyksen nuoremman veljensä hyväksi). Siis aamupalat mistäpä muualta kuin Subista ja siitä sitten kaupungille. Toisena ulos ajavana tekijänä SAATTOI myös olla remontti. Aamun aikana jo muutamaan kertaan oli herätty erinäiköisiin poriin, tikkasiin ja edes takaisin ravaaviin työmiehiin, mutta lopulta vessan ja suihkun sulkeminen ja järjetön maalin käry ja tuskaisa pään särky eivät jättäneet väsyneellekkään reissumihille muita vaihtoehtoja kuin paeta.

Juusolle tarttui mukaan uudet kengät ja Pyrylle tarkin paperien tarkistus ever (rajat tarkastukset olivat muodollisuuksia tähän verrattuna). Tarkoituksena oli vain kävellä kasinon läpi, kun se sattui matkan varelle, mutta sisään ei päässytkään ilman henkkreita. Onneksi tai ehkä epäonneksi tädillä sattui olemaan maailman I.D:t kirja, jota sitten alettiin tavata huolella. Ehkä noin 15 minuutin lukemisen, valaisulaitteiden mittareiden ynm. jälkeen. vihdoin päästiin sisään ja jo noin 2,5 minuutin päästä toisesta päästä pois.

Päivän tarkoituksenahan oli mennä elokuviin, mutta jostain arpomisesta tai kiinnostuksen lopahtamisesta. Ehkä sittenkin nälästä johtuen leffa jäi väliin. Käytiin vielä illalla syömässä varsin mainio kiinalainen ruoka. Siitä sitten kämpille ja etenkin Juuso nukahti vallan mainiosta hajuista huolimatta tai niistä johtuen.

Yön aikana vielä tasteltiin invaliidin kanssa, että pidetäänkö ovi auki vai kiinni. Pojat pärjäsivät hieman paremmin, koska nukkuivat aivan oven vierässä, kun vanhus paran piti kävellä, linkuttaa tai ehkä raahautua koko huoneen poikki. Omaksi puolustukseksi on sanottava, että haju oli oikeasti sietämätön eikä nukkumisesta svasta maalatussa huoneessa tullut mitään ovet kiinni.

Day 16, Bluesin syntyseuduilta

Mustan musiikin, bluesin ja jazzin synnyin kehto ja kaiken sulatuskehto. Niin ei kai se nyt ole kenellekään epäselvää, että jos lähtee jostain Denverin kohdalta ja suuntaa kohti New Yorkia, niin New Orleans ja Meksikonlahti osuvat juuri sopivasti matkan varelle (katsokaa vaikka MAAILMAN kartasta) siispä matkustavaiset päättivät pysähtyä täällä. Vähän bussimatkasta pökertyneenä ja aamusekavuudesta johtuen uuteen paikkaan liimautuminen otti aikansa. Myös nouseva lämpö ja riittävä suhteellinen kosteus meinasivat viedä jalat alta vaalealta mieheltä (joita ei muuten niillä kulmilla montaa pyörinyt). No siinä yritettiin saada vähän selvää mihin sveitsin tytöt olivat menossa ja miten, mutta jostain syystä nuorempi Aurasmaa ei ymmärtänyt ja vanhemmalla oli mielessä jokin aivan muu kuin majoituksen etsiminen (olisikohan ollut tyttöjen aika hyvän kokoiset aurinkolasit...). No siitä sitten pikkuhiljaa valuttiin sinne sun tänne mentiin streetcarilla jonnekin, josta ei pästykään kuin kävellen pois, syötiin pannarit ja löydettiin tour-täti, jolta myös hostellin ohjeet. Siitä sitten hostellille ja kolme yötä kun halvalla saatiin 102 dollaria yhteensä.

Hostelli osottautui vallan kamalaksi paikaksi samoin kun myös porukka. Mutta ei mennä vielä sen syvemmällä Cheap ass travelleeraamisen pahempiin puoliin. Juuso taisi ottaa päikkäriä ja Pyry pistää asioita online päivtyksenä. Siitä sitten siirryttiin kohti kaupunkia ja mielenkiintoista jazz maailmaa.

Jos Las Vegas oli party pojan unelma, niin suosittelen kyllä lämpimästi New orleansia. Sekopäisyys, turismi, viina, naiset ja rock’n roll se on koettava ei kerrottava. Sen verran nyt mainittakoon, että ehkä 10 erillaista live-settiä nähtiin musiikkia ja showta laidasta laitaan. Kaikki ilman sisään pääsy maksua tai muitakaan turhia tiukkapipoisuuksia. Ilta oli pitkä ja iloinen... (Illan aikana myös soihtu pääsi kuviin käsikranaatin kanssa, koska jos kisat ovat doping vapaat, niin kai ne kuuluvat myös soihdun matkaan. Kuvat kertovat lisää aikanaan)

Online 3

Se on Pyry tässä terve!
Hauska huomata, että ollaan saatu jo pariton määrä lukijoita. Tosin alkaa vähän jännittää tämä meidän plogin sisältö. Tullaan siis pisteeseen missä lukijoiden miellyttäminen ja omat taiteelliset halut pitää yhdistää jotenkin. Ah, on raskasta olla mainstreamia.. :D
Nyt ollaan New Orleansissa halvassa hostellissa, jossa haisee pahalle. Juuso ottaa päiväunia, minä mietin mitä seuraavaksi tehdään. Tarkoitus olisi päästä katsomaan paikallista musiikkia. Tämän kaupunginhan pitäisi olla jonkinlainen erilaisten musiikkityylien sulattamo. Keli on hiostavan kuuma, ja en voi suositella kamojen kanssa pyörimistä tuolla ulkona. Paikallisella sporalla ajeltiin tänään ympäriinsä ja otettiin päivän julkisenliikenteen kortti.
Mutta nyt lähden metsästämään tietoa bändeistä ja paikoista.

day 15, Ajatuksia matkailusta

Bussissa ja asemilla ihmeteltiin hauskoja jenkkejä, lähinnä espanjaa ja ghettoenglantia kuultiin. Jonkin verran ranskaa puhuvia päkpäkkereitä myöskin oli menyyssä. Matkailu on hauskaa ja uni oli aika hyvä kaveri näillä matkoilla. Päivät, vuorokauden ajat ja kaikki muutenkin hyvin sekavaa.

Ulos tuijotellessa Pryytty mietti jälleen kerran mikä tässä elämässä on tärkeää ja mikä on se polku jota tulisi vaeltaa. Mihinkään lopputulokseen ei tietenkään päästy taaskaan, mutta matkailu on kyllä todella mahtavaa, hienoa ja avartavaa. Kääntöpuolelta myös raskasta, suunnittelua vaativaa ja omalla tavallaan tässäkin muodostuu rutiinit matkoja katsellessa ja halpaa majoitusta etsiessä. Rikun ja Tunnan kirjoittamaa kirjaa lukiessa huomasin saman ajatuksen pyörineen heidän mielessään: kotiin tullessa rupeaa ajattelemaan mitä järkeä on matkustaa, mitä minä siitä hyödyn... Tämä johtuu yhteiskuntamme suorituskeskesyydestä, kaikesta pitää olla hyötyä! Mutta toisaalta kun on jossain älyttömän hienossa paikassa, kuten aivan väsyneenä vuorenrinteellä tulee tehtyä verivala, että tätä lisää. Asioissa on aina monta puolta, eikä maailma ole enää niin mustavalkoinen kuin aikoinaan toistikkona. Kuitenkin sanat siitä, kuinka kaikki on joka tapauksessa samanlailla kun palaa Suomeen ja rakkaat ihmiset ovat siellä, luovat oivat puitteet matkustaa. On lähdettävä, jotta voi palata. Ei tosin vielä vähään aikaan... Ensi kerralla vaan pitempi reissu, tai siltä tunuu ainakin tässä vaiheessa. Ehkä jonnekkin halvempaan maahan.

Day 14, Onnenpoikii

Aamulla syötiin aamupala ja lähdettiin ulos hotellista lähes normaalein manooverein. Laukut saatiin jättää säilöön henkilökunnan tiloihin ja perheen isä heitti meidät kohti spike peakia. Matkalla tälle puolalaiselle herrasmiehelle tuli kylläkin mieleen, että tuntee kaksi suomalaista ja ajoikin heidän luokseen.

Siellä tavattiinkin Satu(fairy tale), joka asui perheineen jenkeissä. Perusteluna se, ettei pysty enää asumaan Suomessa kuulosti itseasiassa melko järkeenkäyvältä. Monissa osavaltioissa ihmiset ovat uskomattoman ystävällisiä ja aina tuntuu ihan kuin oltaisiin tuttuja jo ennestään. Satu kertoi, kuinka ahdistavaa on istua Suomessa bussissa, kun kukaan ei puhu toisilleen ja katse kontaktia vältetään. Kuten aimmin kirjoitimme HKL:n bussikuskeista, ja erosta täkäläisiin... Tänä iltana viimeiseen paikallisbussiin kerettyämme tyyppi heitti meidät suoraan bussiaseman eteen, koska olimme ainoat makustajat. Samalla hän kertoi paikallisista nähtävyyksistä ja kertoi yllättävänkin hauskoja juttuja kaduilla kävelevistä karhuista ja kuinka toimia niitten kanssa. Itse yritimme parhaamme mukaan kertoa kuinka meillä on kotona on jääkarhuja ja pingviinejä. Kuvitelkaapa mielessänne tilanne, että suomalainen bussikuski ajaa teidät keskellä yötä kotipihalle, kun ei tässä nyt muita matkustajia näytä olevan...

Mutta sitten taas itse asiaan, eli päiväkirjan rustaamiseen. Matkamme jatkui kohti vuoren ala-asemaa, jälleen kiiteltiin kovasti ja ostettiin kartta quarterilla. Turhia huolehtimatta lähdettiin matkaamaan kohti huippua kyltin 16 miles to spikes peak innostamana. Jalat olivat hieman väsyneet eilisen jäljiltä ja matka meni rauhallisesti Pyryn kävellessä ja Juuson vähän hölkkäilessä. Matka senkuin jatkui ja Juuso katosi jonnekkin eteenpäin. Huippu kuitenkin oli valloitettava, vaikkakin Rypy-setä oli varustautunut loistavasti kaulupaidalla ja vanhoilla lenkkareilla. Mielessä kävi Chamonixin vuoristoreissu ja neuvot siitä kuinka vuorilla pitää ottaa rauhassa ja vuoria tulee kunnioittaa. Kuitenkin palava halu valloittaa huippu oli ehkä hieman järjen äänen edellä...

Matka jatkui tarkkaillessa kuinka korkeus vaikutti ihmiseen, aluksi turposi sormet, sitten jalat alkoi kummasti laahustaa, hengitys kävi raskaaksi, päähän alkoi koskea, nälkä yllätti, joka paikkaan alkoi särkeä yms. Lopulta alkoi tuntua että koko pää on aivan sumussa ja meno oli aika höperön tuntuista. Ajatukset oli hieman solmussa ynnä muuta. Kokonaisvaltainen rauhallisuus ja hyväolo oli kuitenkin suurimman osan matkaa mukana. Oli hienoa juoda vuoristopuroista (sekin on kai typerää koska vesi on melko tislatun oloista, korjatkaa kuinka paljon olen väärässä..) ja katsella maisemia lumivallien vieressä puitten yläpuolella. Yhtäkkiä edessä olikin tutunoloinen herrasmies, Juuso huuteli edellä jo alastullessaan. Matkaa oli enää vain ehkä 150 m ylöspäin. Juuso ehkä katsoi Pyryn menoa järjen äänenä ja ehdotti alaspäin lähtemistä, sehän ei ollut todellakaan vaihtoehto enää tässä vaiheessa. Taas käytiin kovasanaista keskustelua, Rypyttimen laahustaessa kohti huippua. Huipulle pääseminen oli kuitenkin aikamoinen antikliimaksi, parkkipaikkoineen, junapysäkkeineen ja tukevine turisteineen. Alas lähdettiin heti koska pian tuleva auringonlasku nosti pientä jännitystä verenkiertoelimistöön. Ylöspäin oltiin menty noin 6 tuntia ja aikaa mennä alas oli noin 3 tuntia ennen auringonlaskua. Hyvällä vauhdilla mentiin eteen- ja alaspäin ja kummasti olo parani molemmilla kun päästiin ensimmäinen kilometri alaspäin. Yhtäkkiä keskustelu oli taas rauhallista ja kaikilla oli mukavaa. Kuitenkin on sanottava, että juomista oli aivan liian vähän, kuten järkeäkin, tässä huipun valloituksessa ilman minkäänlaista totuttautumista korkeaan ilmanalaan. Alaskin päästiin jopa tunti ennen auringonlaskua ja Pyry onnistui heti alas tultua liftattua kyydin tädiltä ja tyttäreltä takaisin ehdottomasti parhaaseen motelliime tähän asti.

Motellilta saimme vielä pummattua suihkun ja ihastuttuamme puolalaisten ystävällisyyteen annoimme heille levyn suomalaista suklaata (because we have only 10 words of english, we can’t thank you enough, so take this little souvenier from Finland). Matkamme jatkui tavarat kannossa taas meksikolaiseen ravintolaan josta otimme jälleen elämää suuremmat ruoka-annokset. Ravintolasta oli suora näkymä bussipysäkille, johon ei tullut yhtään bussia ehkä 1,5 tuntiin. Syötyämme, menimme istumaan pysäkille kaikkine kipsuinemme ja kampsuinemme. Odottelimme bussia jonkin aikaa ja joimme pussikolaa ja pussimehua taikapussistamme. Ryytty yritti työntää onneaan liftaamalla laiskasti bussipysäkillä yön pimeässä. Yhtäkkiä mutkasta tuli esiin taksi ja allekirjoittanut oli melko vakuuttunut, että se tulisi ottaa. Juuso oli kuitenkin sitä mieltä että ”khyyyllä se bussi sieltä vielä tulee”. Niin tulikin melkein heti taksin jälkeen. Siellä olikin tämä edellä mainittu HKL henkinen bussikuski ;).

Bussiasema oli tietysti suljettu ja bussin piti tulla noin 1:30 yöllä. Odotukset oli korkealla, koska tähän mennessä kaikki bussit oli ollut keskimäärin 3 tuntia myöhässä. Vuorotellen yritettiin nukkua ja molemmat kävi vähän pyörimässä bussiaseman ankeassa yömaisemassa. Juteltiin myös yhden jenkkisotilaan kanssa joka oli ollut irakissa kaksi kertaa. Hän oli joutunut lopettamaan sotilashommat johtuen pään pehmenemisestä. Eka tappo on kuulemma pahin, seuraavat kolme oli jo mennyt rutiinilla. Tämä hawain herrasmies oli kuitenkin rakastanut aikoja armejassa ja päässyt matkustelemaan ympäriinsä sen homman puitteissa. Good for him, nähtävästi sekin kaveri lähti tuhdimman tytön kanssa jatkamaan iltaa muutaman tunnin juttelun ja odottelun jälkeen. Bussi tuli ajoissa ja matkamme jatkui kohti Etelää.

Tänään siis tuli valloitettua yli 4200 metrin vuori ja käveltyä ainakin se 32 mailia. Uni maittoi bussissa ja seuraavan kerran silmät taidettiin avata kunnolla vasta seuraavana päivänä klo 18.